Pitääkö olla pahoillaan?

Oma jaksaminen on aihe, joka on ollut viimeaikoina paljon mieleni päällä, niin hyvässä kuin pahassa.

Tunnen voimieni palautuvan pikkuhiljaa, jatkuvan stressin ja ulkonäköpaineiden jäädessä sivummalle. Ympäristön vaihdoksella todellakin on suuri merkitys näissä asioissa.

Se ei kuitenkaan poista sairauksia, eikä sitä, että sairauksilla on ne huonot päivänsä, joita ei aina pysty ennakoimaan, varsinkaan urtikarian kanssa.

Yleensä pistän muurit pystyyn ja esitän pirteämpää kuin todellisuudessa olen. Se tulee minulta automaattisesti, enkä aina osaa laskea muureja alas, en edes lääkärissä, mikä on vähän huonompi homma. Minut täytyy tuntea todella hyvin, että paksu tiilimuuri muuttuu lasiseinäksi, jonka läpi pystyy näkemään todellisuuden, tai että lasken muurini alas itse ja näytän miltä oikeasti tuntuu ja miten paljon väsyttää.

Aina sitä tsemppimaskia ja muureja ei kuitenkaan jaksa ylläpitää, on pakko antaa periksi sairauksille, ja todeta, että tänään en jaksa. Yritän aina parhaani mukaan puskea erinäisten olotilojen läpi, mennä ja tehdä asioita, ettei elämä jäisi elämättä, mutta aina se ei ole mahdollista, vaan joskus on todettava, että tänään en pysty. Sellaisina hetkinä saattaa joutua perumaan menoja, tärkeitäkin sellaisia, vaikka ne olisi sovittu kunnolla etukäteen. Yleensä ihmiset ymmärtävät kyllä, kun selitän, että on liian vaikea kipupäivä, tai lähetän kuvan, että mikä meno urtikarialla on meneillään.

Toisinaan käy kuitenkin niin, että kaverit eivät ymmärrä, vaan suuttuvat, kun joudun sairauksien takia perumaan menoja. Ja se sattuu, se sattuu todella paljon, enemmän kuin urtikaria ja reuma yhteensä.

Sairauksien kanssa en kaipaa sääliä, sympatiaa, voivottelua, tsemppaavia sanoja, tai muuta sellaista, vaan hiljaisen ymmärryksen, jos joudun sanomaan ääneen, että nyt en pysty. Se kuitenkin vaatii minulta paljon, että pystyn laskemaan muurejani tarpeeksi sanoakseni asiasta.

Tässä taannoin kävikin noin. Jouduin jättämään välistä menon, joka oli sekä minulle että kaverilleni erittäin tärkeä. Kaveri suuttui niin paljon, että sen koommin emme ole edes puhuneet. Voisi kuvitella, että minut teini-iästä asti tuntenut ihminen ymmärtäisi, että en koskaan peru asioita tahallani, päinvastoin, mutta ei. Eipä hän ymmärtänyt.

Tämä saikin minut pohtimaan, että pitääkö sairaan ihmisen pyydellä anteeksi ja yrittää lepytellä toisia, jos joutuu sairauksien takia jättämään asioita välistä? Se tulee monelta kroonisesti sairaalta luonnostaan, itseltänikin, mutta onko se oikein? Minusta ei. On tarpeeksi kova rangaistus olla sairas, oireiden runtelema, kehonsa, kotinsa ja päänsä vanki. Ei kukaan halua olla sairas, varsinkaan nuorena.

Ymmärrettävästikin perusterveen ihmisen on hankala käsittää millaista kroonisten sairauksien kanssa eläminen on, ja kuinka paljon sairauksien kuormittama ihminen joutuu tekemään kompromisseja elämässään – kun yhtenä päivänä tekee jotain hauskaa, mutta kuormittavaa, siitä saa maksaa paljon kovemman hinnan, kuin terve ihminen. Mukavienkin juttujen tekemisestä saa toisinaan toipua monta päivää.

Olenko siis pahoillani, että jouduin jättämään välistä kaverin kanssa sovitun menon? Kyllä. Mutta pyytelenkö anteeksi sitä, että sairaudet heittivät kapuloita rattaisiin? En. Maailma ei kaatunut tälläkään kertaa, vaikka jäin kotiin päästä varpaisiin paukamissa. Uusi yritys sitten sellaisena päivänä, kun olen paremmissa voimissa.

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Tarkistettu 21.5.2019

<<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

Updated: 24-05-2019