Myrskyvaroitus

Urtikaria on vähän niin kuin sää; jossain määrin ennustettavissa, mutta ei kuitenkaan täysin ennakoitavissa, aina enemmän tai vähemmän epävakaa. Sitä ei myöskään voi muuttaa, vaan tilanteeseen on vain sopeuduttava, ja myrskyistä selvittävä miten vain parhaaksi näkee. Ja kuten myrskyt, urtikaria ei kysele, että milloin sopii iskeä, ja kun se iskee hirvittävimmällä mahdollisella voimalla, on vain toivottava, että myrskyisä kohtaus menee nopeasti ohi.

Viime viikkoina urtikarialla on ollut todella myrskyisä vaihe, päivästä toiseen paukamointia ilmaantuu päästä varpaisiin ja aamut alkavat angioödeeman turvottamilla huulilla. Paukamointi lehahtaa täysillä päälle useita kertoja päivässä, täplien ollen huomattavasti koholla ja polttavia, ei pelkästään hieman kutiavia. Tekisi mieli rapsutella juuriharjalla koko kehoa, ja tunkea pulloharjat korviin, sillä myös korvien sisälle ja silmien valkuaisiin nousee paukamia. Ja mene ja tiedä, että onko se angioödeemaa vai urtikariaa, joka jyllää suolistossa, mutta pahimman paukamoinnin aikana myös vatsa on kipeä.  

Kun tämä meno on jatkunut jo koko alkuvuoden, sitä alkaa väkisinkin lannistua, ja ajoittain kutina ja polte saa aikaan aivan seinähullun olon. Eikö tämä helpota koskaan? Kuitenkin, kuten myrskyt, tämäkin tulee jossain vaiheessa laantumaan raivoisasta tornadosta normaaliksi sateeksi, en vain tiedä milloin, ja siihen asti on vain pärjättävä jotenkin.

Onneksi on talvi, eikä kukaan ulkopuolinen pääse todistamaan tätä urtikarian hirmumyrskyä, eli häpeän ja nolouden tunteet eivät ole heittämässä kapuloita rattaisiin, kuten olisivat kesällä. Talvessa on nimittäin se hyöty, että kukaan ei katso kieroon, kun vaatevalintana on poolopaita ja pitkät housut, ja naaman iho on meikattu piiloon. Lämpimillä keleillä moinen ei onnistuisi. Tietenkin kylmä-kuuma vaihtelu saa urtikarian raivostumaan, mutta se on pieni hinta siitä, että ihmistenilmoilla saan tuntea itseni jotakuinkin normaaliksi. Se onkin se isoin selviytymiskeinoni urtikarian myrskyjen aikana. Paukamoinnin peittäminen ja sen myötä jokseenkin normaali olo. En vain yksinkertaisesti kaipaa ihmisten katseita olon ollessa jo valmiiksi tuskainen.

Toinen pelastusvene myrskyn aallokossa on koirat, Apinaorkesteri, joiden kanssa touhuamiseen voin uppoutua niin että koko muu maailma häviää ympäriltä, ja kutina ja polte jäävät taka-alalle. Varsinkin Mei-dobberia treenatessa keskityn niin intensiivisesti siihen hetkeen, koiraan, koulutettavaan asiaan, sekunnilleen oikea-aikaiseen koiran palkitsemiseen tai kieltämiseen, että pääkopassa ei todella ole piiruakaan tilaa urtikarialle.

Sen sanoisinkin vinkkinä jokaiselle urtikariaa sairastavalle, että etsi itsellesi asia johon voit uppoutua aivan täysin. Asia joka ei jätä tilaa urtikarialle, vaan tarjoaa suojan pahimmalta myrskyltä, kunnes se menee ohi ja pärjäät kevyemmän sateensuojan turvin.

 

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Tarkistettu 15.2.2019

<<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

Updated: 28-02-2019