Muuttopuuhia

Se on moro täältä muuttolaatikoiden keskeltä! Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka urtikarialla on kovin myrskyisä vaihe meneillään. Sama meno jatkuu edelleen, mutta kaikeksi onneksi edes hieman helpompana. Paukamointia ilmaantuu koko vartalon täydeltä monta kertaa päivässä, mutta pahin kutina ja polte pysyy jossain määrin siedettävänä – ainakin sellaisena, että sen kanssa voi elää tuntematta itseään seinähulluksi.

Mitä tekemistä niillä muuttolaatikoilla olikaan urtikarian kanssa? Noh, minä ja Apinaorkesteri nostamme kytkintä ja muutamme Tampereen ydinkeskustan vilskeestä huomattavasti rauhallisemmalle alueelle, aikalailla keskelle-ei-mitään, ja urtikarialla on erittäin vahvasti osuutensa tähän päätökseen.

Näiden vuosien aikana, joina olen asunut Tampereella, olen viettänyt osan lomistani pienessä kylässä Keski-Suomessa, äitini omistamassa omakotitalossa, joka oli ennen mummoni talo, nykyään koirien mummola. Siellä lomaillessani olen huomannut sen,  kuinka paljon helpompaa on olla omissa nahoissani, kun ympärillä ei ole kokoajan ihmisiä, kokoajan ei ole joku näkemässä kuinka täplikäs olen, kukaan ei ole katsomassa kieroon. On tilaa hengittää, eikä tarvitse stressata ulkonäöstä. Voin olla oma itseni, vähän pirteämpi, vähän iloisempi, paljon seesteisempi, enkä stressaantunut mytty höystettynä terveysongelmilla.

Varsinkin kesäisin huomaan ison eron siinä, kuinka paljon ympäristö ja urtikaria tuovat stressiä; Kaupungissa ajattelen kokoajan ”näkyykö urtikaria, näkyykö urtikaria, älkää huomatko, älkää huomatko” – ja vaikeaahan se on toisten olla huomaamatta ja tuijottamatta, jos jalkani ovat pohjaväriltään sinertävät, ja ympäriinsä on punaisia täpliä, joiden ympärillä on valkoinen rinkula. Ranskan lipun väritys, jes. Se tuijotus saa minut tuntemaan itseni niin mitättömäksi, niin pieneksi ja huonoksi, niin rumaksi. Silloin haluaisin, että maa nielisi minut ja yleensä palaankin lenkiltä kotiin itku kurkussa. Maalla se ei ole tuollaista. Siellä en välitä, en ainakaan yhtä paljon kuin kaupungissa, sillä ihmisiä ei ole kuin murto-osa Tampereen väkiluvusta, turisteja ei näy oikeastaan koskaan, ja muutkin kyläläiset liikkuvat hieman peikkomaisen näköisinä. Juuri nyt tarvitsen tuollaisen ympäristön, tilaa hengittää ja olla omassa rauhassa, tilaa elpyä tästä urtikarian ja kaupungin tuomasta väsymyksestä, suoraan sanottuna uupumuksesta. Rakastan kyllä Tamperetta, haaveilin vuosia tänne muuttamisesta, mutta nyt on myönnettävä, että enää en jaksa.

Hoitoväsymykselläkin on osuutensa asiaan. Tampereella pääsin vihdoin kunnollisen hoidon piiriin, yliopistolliseen sairaalaan ja kerrassaan mahtava lääkärini otti heti härkää sarvista, teettäen paljon tutkimuksia, että mikä voisi aiheuttaa urtikariaa, ja löytyisikö jostain sopiva hoitomuoto urtikarialle. Vaikka olenkin erittäin kiitollinen lääkärini paneutumisesta sairauteeni, niin kokemus oli sekä henkisesti että fyysisesti kuormittava. Urtikaria kun ei ole ainut sairauteni, niin myös muiden sairauksien tehokkaampi hoito on vienyt voimia, vaikka niidenkin osalta olen kiitollinen siitä, että viimein on tutkittu ja hoidettu oikein olan takaa, eikä vain heitetty hanskoja tiskiin.

Tietysti muuttoon löytyy muitakin syitä, joilla ei ole juurikaan tekemistä urtikarian kanssa, mutta päällimmäisenä mielessä on väsymys, sillä se on jatkuvasti läsnä, ja se johtuu isoimmalta osin urtikariasta. En malta odottaa, että pääsen lepäämään, ja kävelemään koirien kanssa pitkiä lenkkejä metsän siimeksessä, piilossa muiden katseilta. Ehkäpä pian pääsen vastaamaan jotain muutakin kuin ”väsyttää” kavereiden kysyessä kuulumisia.

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Tarkistettu 19.3.2019

<<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

Updated: 29-03-2019