Kerrankin myötätuulessa

Lokakuu, marraskuu, joulukuu. Pitääkö joku oikeasti näistä kuukausista? Uskaltaisin veikata, että todellisuudessa aika harva ihminen oikeasti nauttii tästä synkästä vuodenajasta. Itse kuitenkin lukeudun niihin poikkeuksellisiin ihmisiin, joille kylmyys ja pimeys tuo helpotusta, ja nimenomaan urtikarian kannalta. Minun urtikariaani kun osuu kuulumaan kolinerginen urtikaria eli hikinokkosihottuma ja sen laukeamiseen riittää jo pelkkä kehon lämpeneminen ripeästi kävellessä, ja eritoten sormien ja kämmenten angioödeema kuuluu vahvana tämän osuuden oireisiin. Joten ei liene mikään ihme, että nautin siitä, kun ilma on viileää ja saan pidettyä ihoni kylmänä, valolle herkkiin silmiini ei satu kun on hämärää ja lenkkeillessä ei tarvitse ajatella urtikariaa tai angioödeemaa läheskään niin paljon kuin kesällä. Kun ilmat viilenevät, koko olemuksestani lähtee helpotuksen syvä huokaus. Ja myönnetään, olen tyyliltäni synkkä kuin musta kissa hiekkalaatikolla, valitsisin joulun tilalle toisen halloweenin ja pidän hautausmailla kävelystä. Ikuinen syystalvi sopisi minulle paremmin kuin hyvin! Pitäisiköhän muuttaa Siperiaan?

Tämä syksy on kuitenkin aivan toisenlainen kuin edeltäjänsä. Vuosi sitten olin todella uupunut, pääasiassa hoitoväsymyksen ja ympäristön tuoman kuormituksen vuoksi, ja usein tuntui siltä, että olin tullut tieni päähän. Ei ollut väliä, että näkyikö tunnelin päässä valoa, halusin vain pois siitä tunnelista. Nyt alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että tunnelin päässä on kuin onkin valoa ja että sieltä päästään poiskin, vaikka mikään helppo taival tämä ei ole ollut.

Elämässäni puhaltaa nyt siis uusia tuulia, monellakin eri saralla. Kieltämättä se jättää pienen ihmisen hämmentyneeksi, aivan kuin vain katsoisin sivusta, kuinka elämässäni tapahtuu asioita. Kaiken myllerryksen keskellä olen kuitenkin tyytyväinen tilanteeseen ja siihen kuinka viimeinkin on meneillään jossain määrin seesteinen kausi, niin mielen kuin ihonkin kannalta.

Tässä sen taas huomaa: Kun en ole henkisesti solmussa ja kasa stressiä, urtikariakin käyttäytyy helpommin ja ennakoitavammin! Tietyt paukamointia aiheuttavat tekijät ovat tietenkin olemassa, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta ”mistä tämä nyt tuli” -tyyliset kohtaukset ovat aikalailla minimissään. Tällaista tasaisuutta en ole kokenut aikoihin ja yritän ottaa siitä nyt kaiken irti.

Toki se, minkä itse koen helppona jaksona urtikarian kanssa, olisi monelle muulle maailmanloppu, koska täysin oireettomia päiviä ei vain yksinkertaisesti ole ja lääkkeet on otettava päivittäin. Niistä ei tule taukoa, vaikka olisi kuinka helppo meno ja meininki.

Olenkin viimeaikoina kuullut monen ihmisen suusta ihmettelyä, että kuinka oikein jaksan, miten olen vielä elossa, eikö ”tämä kaikki” ole liikaa… Niin. En tiedä. Olen vahva? Kroonisesti sairaan ihmisen on pakko olla vahva, jos haluaa tehdä elämässään muutakin, kuin linnoittautua neljän seinän sisään ja syrjäytyä aivan täysin. Tietyllä tapaa olen myös viimein alkanut hyväksyä sen faktan, että minulla on urtikaria, eikä se välttämättä tule koskaan parantumaan. Hyväksyntä ja asialle antautuminen tuo mukanaan tietyn rentoutumisen ja seesteisyyden, kenties vähän surullisen sellaisen, mutta kuitenkin. Ja eihän tässä kestänyt kuin 18 vuotta, että opin hyväksymään asian. Huh. Sitten kun vielä oppisi hyväksymään myös diabeteksen – helpommin sanottu kuin tehty.

Tämän blogin kirjoittaminen kuluneen vuoden aikana on kyllä ollut merkittävä tekijä urtikarian hyväksymisen kannalta, koska olen joutunut oikeasti ajattelemaan asiaa, tuomaan sitä julki ja menemään erittäin kauas mukavuusalueeltani. Aikaisemmin vain häpeilin ja yritin piilottaa urtikarian ja vaikka ne häpeän ja nolouden tunteet edelleen kuuluvatkin tunteiden palettiini erittäin vahvasti, niin ne eivät ole enää päällimmäisenä nousemassa esiin. Joten kirjoittaminen ja itseni työstäminen jatkukoon!

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Tarkistettu 26.11.2019

<<< edellinen postaus

 

Updated: 03-12-2019