Älä stressaa

Stressi. Se ei ole hyväksi kenellekään, mutta ei varsinkaan ihmiselle, jolla on urtikaria tai sen koommin mitään muitakaan sairauksia.

Nyt kesän kääntyessä syksyksi ja arjen asettuessa uomiinsa, alkaa pikkuhiljaa upota alitajuntaan se, että ihan oikeasti en ole palaamassa Tampereelle, kuten aiemmin tässä vaiheessa vuotta, vaan nyt todella asutaan maalla. Se jos mikä on tuonut helpotusta henkiseen väsymykseen.

Toki silläkin on merkityksensä, että tänä kesänä kukaan koirista ei kuollut, ja sen myötä posttraumaattinen stressi alkaa helpottaa. Vuosi 2018 oli täynnä karmeita tapahtumia koirien kanssa; kaksi koiraa kuoli ja Pappakoira kävi kuoleman porteilla, hädin tuskin selviten reilun viiden tunnin leikkauksesta ja kuukauden kestäneestä parantelusta. Olin tänä kesänä erittäin huolissani Pappakoiran voinnista, sillä vuosi sitten sitä vaivannut torsio eli vatsalaukun laajentuma ja kiertyminen, uusii erittäin helposti. Vaikka Pappakoiran hengen pelastaneessa leikkauksessa vatsalaukku kiinnitettiin paikoilleen ja perna poistettiin, vatsalaukku voi kuitenkin täyttyä uudelleen kaasulla, kiinnikkeet pettää, ja vatsalaukku kääntyä uudelleen ympäri. Toisesta kiertymästä selviämisen mahdollisuudet ovat lähes olemattomat. Helteet eivät suinkaan auta asiassa, päinvastoin, joten ei liene mikään ihme, että olin kireä kuin viulunkieli koko kesän.

Vuoden 2018 tammikuussa menetin (yhdessä ystäväni kanssa) tanskandoggi Ricon vatsalaukunkiertymän takia, ja se oli eittämättä yksi elämäni kamalimpia kokemuksia, ja kuva siitä tilanteesta on pinttynyt verkkokalvoilleni. Pappakoiran ja Ricon kiertymien lisäksi elokuussa kuoli Kai, minulla hetkenaikaa ollut saksanseisoja, jolla oli varsin kurja elämäntarina, ja joka oli loppujen lopuksi sysätty minun harteilleni ja minulle se vastuu koiran lopettamisesta. Siinä oli varsinainen setti huolta ja murhetta yhdelle ihmiselle kannettavaksi ja se oli vain koirien osuus.

Millä ihmeellä oikein selvisin kaikesta, sain itseni takaisin kasaan melkoisen hajoamisen jälkeen ja sain hälvennettyä stressiä? Kaikista vaikeimpina hetkinä niinkin yksinkertainen asia kuin hengitysharjoitukset olivat avainasemassa. Ja eskapismi eli todellisuuspakoisuus. Tukeuduin tuttuihin ja turvallisiin elokuviin ja sarjoihin, joita katsoin uudestaan ja uudestaan pitääkseni pääni tyhjänä ja olon jokseenkin rauhallisena. Loppupeleissä se ei ole toimiva keino, hankalat asiat ja traumat on käsiteltävä joskus, mutta sitä ei ole välttämätöntä tehdä välittömästi, ensin on päästävä vaikeimman yli, vaikka sitten sen eskapismin avulla.

Mitä tekemistä urtikarialla sitten on stressin kanssa ja miksi se on niin paha asia urtikariaa sairastavalle? Stressi voi pahentaa urtikarian oireita ja pahimmillaan laukaisee oireet täyteen kukoistukseen hiljaisen kauden jälkeen. Ei sitä turhaan sanota, että stressi tappaa. Huomaankin sen olevan itselläni yksi suurimpia urtikarian aiheuttajia, eritoten angioödeeman osalta, ja siksi pyrin pitämään mieleni mahdollisimman rauhallisena. En kuitenkaan sanoisi olevani perusluonteeltani niin rauhallinen, kuin millaiseksi olen itseni joutunut urtikarian takia muovaamaan. Jos en pidä itseäni kontrollissa, reagoin asioihin herkästi ja voimakkaasti, kierrokset nousevat nollasta sataan ja niin tekee myös urtikaria.

Ehkäpä urtikariasta on siinä mielessä jotain hyötyäkin, sillä stressinhallinta on erittäin tärkeää kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta, ja on hyödyllistä kyetä hallitsemaan omaa hermoiluaan ja osata rauhoittua jos tilanne on jo päässyt räjähtämään käsiin.

Tottahan nyky-yhteiskunnassa stressi on osa arkea, tiettyyn pisteeseen asti ja pienistäkin asioista pingottamista pidetään vain normaalina. Välillä sitä on myöhässä tapaamisista ja kiire saa stressipisteet nousemaan huippuunsa, toisinaan on tullut haalittua vähän liikaa tehtävää omalle lautaselle, lemmikille tai lapselle iskee vatsatauti juuri kesken kiireisen työviikon. Mutta tarvitseeko niitä ”normaaleja” stressinaiheita oikeasti stressata ihan niin paljon? Ei. Maailma ei ole yhden ihmisen hartioilla, joten mitään pahaa ei tapahdu, jos joskus pysähtyy ottamaan aikalisän, hengittää syvään ja jatkaa rauhallisemmin mielin. Maailma ei kaadu myöskään siihen, jos joku asia jää joskus hoitamatta. Oman hyvinvoinnin tulisi aina olla etusijalla, ei muiden mielipiteiden tai vaatimusten. Sen urtikaria on minulle opettanut – kantapään kautta ja järjettömän pitkää kivistä polkua pitkin, tietenkin. Jos en pistä omaa stressinhallintaani etusijalle, niin urtikaria protestoi ja sitten kaiken tekeminen on entistä hankalampaa. Parempi siis vain pysähtyä.

Loppuun vielä uutisia karvaisesta perheenlisäyksestä! Apinaorkesteriin on liittynyt 3v venäjänvinttikoira. Viimeisen tanskandoggin kuoltua minulla on ollut järjettömän suuri ison koiran kaipuu ja koska Ricon kuoleman jälkeen päätin, että en ota tanskandoggia enää pitkään aikaan, niin päädyin etsiskelemään koiraa toisesta rodusta. Alun perin ajattelin meneväni oma napa edellä ja että otan pennun, koska olen pääasiassa kuntouttanut aikuisia kodinvaihtajia ja niin asetuin odottelemaan pentua tietyltä kasvattajalta. Mutta niinhän siinä kävi taas, että eteen käveli minulle sopiva kodinvaihtaja, joka vielä sattuu olemaan kasvattajalta, jolta odotin pentua. Apinaorkesteri pitää nyt siis sisällään viisi riiviötä, joista jokainen auttaa lievittämään stressiä – vaikka sitä toisinaan aiheuttavatkin aivan yhtä paljon. Plus, miinus, nolla.

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Tarkistettu 10.9.2019

<<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

Updated: 11-09-2019