Kroonistakin kroonisempi urtikaria

Heissan! Täällä ruudun toisella puolella hyörii vielä pienen hetken alle kolmekymppinen neiti-ihminen ja tottelen nimeä Silja. Ammattini löytyy koulumaailmasta ja varhaiskasvatuksen parista. Kotona hallittua kaaosta ylläpitää neljää koiraa: 10-vuotias saksanseisoja Kyoto, 8-vuotias beagle Hertta, piakkoin 4 vuotta täyttävä dobermanni Mei ja pikkuinen 3-vuotias whippet nimeltään Terttu. Eli melkoinen apinaorkesteri. 

Hypokoira eli diabeetikon avustajakoira lienee monelle tuttu asia, mutta omista koiristani Kyoto, tuttavallisemmin Kinkku, on kunnostautunut urtikariakoirana. Jos oireet leimahtavat täysillä päälle keskellä yötä, Kinkku aloittaa sängyn vieressä marssimisen ja vikisee, kunnes nousen ottamaan lääkkeet. Kultaakin kalliimpi vanhus.

Kroonista urtikariaa, angioödeemalla höystettynä, olen sairastanut 17 vuoden ajan, kuudennen luokan keväästä asti. Vuodet ovat jo vieneet osan muistoista, mutta ensimmäisen urtikariakohtauksen muistan elävästi. Se oli todella pelottavaa, enkä yhtään tiennyt mitä tapahtuu. Isäni oli hakemassa minua koulusta ja olimme ajamassa kotiinpäin, kun yhtäkkiä käsiini nousi voimakkaasti koholla olevaa urtikariaa - toki siinä vaiheessa ei tiedetty sen olevan urtikariaa. Isäni vei minut kiireen vilkkaa terveyskeskukseen, jossa minulle pistettiin adrenaliinia. Huh, mikä tärinä siitä tuli. Matkaan lähti myös antihistamiinia, ja siitä päivästä alkaen en ole voinut olla päivääkään ilman lääkkeitä. En ollenkaan. Sillä epäonnekseni urtikariani on tyyppiä joka ei juurikaan vastaa lääkkeisiin ja päivääkään ei ole, että voisin olla ilman antihistamiinia. Kaikista vaikeimpina hetkinä turvaudun kortisoniin.

Päivittäinen lääkitseminen on kuitenkin ollut osa elämääni pienestä pitäen, joten se ei ole kaatanut maailmaani, että urtikariakin vaatii kourallisen pillereitä päivittäin. Sairastan nimittäin urtikarian lisäksi tyypin 1 diabetesta, johon sairastuin ollessani 1,5 vuotias ja nivelreumaa, joka on kulkenut matkassa muutaman vuoden. Näissä kolmessa on melkoinen paketti yhdelle ihmiselle kannettavaksi, varsinkin kun sairaudet reagoivat toisiinsa ja toistensa lääkkeisiin, mikä vie välillä voimat aivan loppuun, ja silti arjessa on pärjättävä täysin yksin.
En ole kuitenkaan antanut tämän sairauksien setin estää minua elämästä elämääni, vaikka erittäin voimakkaat häpeän ja arvottomuuden tunteet kulkevatkin matkassa. Tatuointeja ja lävistyksiä on tullut hankittua, urtikarian takia aloitin meikkaamisen jo nuorena, enkä jätä menemättä esimerkiksi lempibändini keikalle tai koirien kanssa harrastuksiin; lääkkeet laukkuun, ja eikun menoksi!

 

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Tarkistettu 21.1.2019

>>> seuraava postaus

Updated: 21-01-2019