Kesä vaihtui syksyksi - käteen jäi urtikaria

Heippa! Täältä ruudun toiselta puolelta löytyy Meiju. Elämänkokemusta olen ehtinyt hamstraamaan melkein kolmenkymmenen vuoden ajan, yksi iso rajapyykki siis on pian edessä. Arkena minut pitävät kiireisenä opiskelut ja työt, vapaa-ajalla elämää ilostuttaa muutaman vuoden ikäinen shetlanninlammaskoira.

Kesä on vaihtunut jo hyvän aikaa sitten syksyksi ja talvikin jo kolkuttelee ovella. Minulla tämä on ollut erilainen syksy moneltakin kantilta. Ei pelkästään uusien opintojen ja töiden, vaan myös oman hyvinvoinnin ja terveyden.

Kesäloman lopulla sain diagnoosin: krooninen spontaani urtikaria.

Muutama viikko ennen diagnoosia käteni olivat alkaneet kutisemaan. Ihmettelin asiaa ääneen, mutta ajattelin sen vain johtuvan pesuaineista ja käsidesin yltiömäisesti lisääntyneestä käytöstä. Niin ei kuitenkaan ollut, vaan pian iholleni alkoi myös ilmestyä isoja, punoittavia paukamia ja rinkuloita. En aluksi kiinnittänyt tähänkään huomiota, sillä paukamat tulivat ja menivät. Muutamana aamuna heräsin siihen, että silmäluomissani ja huulessani oli turvotusta. Tässä vaiheessa tajusin, että ehkä kaikki ei sittenkään ole ihan ookoo ja lopulta kun kutina yltyi niin pahaksi, että olin lähes raapinut kämmeneni auki, ajattelin että nyt on parempi ottaa suunnaksi lääkäri.

Valehtelisin jos sanoisin, ettenkö olisi saanut diagnoosista alkushokkia. Valehtelisin myös, jos sanoisin, etten pelkäisi yhtään tulevaa. Epätietoisuus pelottaa, kun ei tiedä miten tämä oireilee, käyttäytyy, paraneeko yhtäkkiä pian, vai eikö ollenkaan. Ajattelin ensimmäistä kertaa lääkäriin mennessä, että tämä on varmaan joku nopeasti alta pois hoidettu juttu.

Kuinka väärässä olinkaan. Siitä vasta alkoikin matka, jonka loppua ei ole vielä näköpiirissä. Nyt olen opetellut kolmisen kuukautta elämään urtikarian kanssa. Oireiluni on hyvin aaltoilevaa, kuten nokkosihottuman luonteeseen kuuluukin: välillä on hyviä hetkiä, kun meinaan unohtaa sairastelun kokonaan ja välillä taas se muistuttaa olemassaolostaan useiden päivien ajan oikein rytinällä.

Päätin heti alusta lähtien, että en aio piilotella sairauttani. En tosin voisikaan piilotella, sillä eivät nuo pirulliset paukamat katso aikaa ja paikkaa, koska ilmestyvät ilahduttamaan olemassaolollaan. Naama lehahtelee, iho on pilkukas paukamista, turvotustakin saattaa esiintyä.

Olen päättänyt, että aion taistella tätä sairautta vastaan. Haluan pyrkiä elämään niin hyvää ja normaalia elämää kuin se on vain mahdollista. Olen todella kova stressaamaan ja siitäkös tällainen autoimmuunisairaus kuulemma oikein kunnolla saattaa tykätä. Minulla on siis edessä pitkä tie opetella elämään tämän uuden kaverin kanssa.

Tähän mennessä kaikki on ollut uutta. Arki on ollut jännittävää, kun olen miettinyt ja jännittänyt koska paukamat yhtäkkiä ilmaantuvat tai pärjäänkö kutinan kanssa. Onneksi olen saanut nukutuksi melko hyvin, sillä arki olisi varmasti vielä uuvuttavampaa, jos unetkin jäisivät useasti lyhyeksi.

Olen vielä niin alkutaipaleella sairastumiseni kanssa, että tulet varmasti kuulemaan lisää ajatuksiani asiasta vielä myöhemmin. Vielä tässä vaiheessa en voi sanoa olevani täysin sujut tämän asian kanssa, mutta toivon, että ajan saatossa sekin muuttuu. Haluan puhua asiasta ääneen, jotta yhä useammat saisivat tietoa asiasta ja varsinkin sinä, sairastunut, tietäisit ettet todellakaan ole asian kanssa yksin! Meitä on aika monta muutakin tässä veneessä, jonka kyytiin n. 1 % ihmisistä pääsee joutuu. Sinä et ole yksin <3

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Tarkistettu 30.10.2020

Updated: 17-09-2020