Uuden edessä

Kaksi vuotta sitten mullistui elämä urtikarian myötä. Tänä aikana suhteeni siihen on muuttunut moneen otteeseen. Välissä on ollut pitkiä rauhallisempia jaksoja, kun sen olemassaoloa ei juuri muista ja sitten taas niitä kun syyhyttää aamusta iltaan. Myös oma asenne urtikariaa kohtaan on määritellyt paljonkin senhetkistä elämänlaatua; jos otan sen vastaan rauhallisesti ja hyväksyen, tilanne pysyy siedettävänä. Joskus kuitenkin käy niin, että se rysähtää huolella tyhjästä ja muutenkin huonoon aikaan, eikä ole aikaa sulatella sitä.

Aiemmin kirjoitinkin, että nyt sen on omaksunut ikäväksi osaksi itseään. Mielestäni silloin on jopa tehnyt kunnioitettavan kasvuharppauksen, kun olosuhteet eivät ole muuttuneet, mutta oma suhtautuminen niihin on.

Olen lukenut vanhoja tekstejäni ja siinä korostuu se miten paljon oma ajatusmaailma ja suhtautuminen urtikariaan (ja moneen muuhunkin asiaan) on muuttunut. Alkuaikojen ylianalysointi ja vauhkoaminen on muuttunut vain ajoittaiseksi ahdistukseksi, enkä nykyään juuri tule ajatelleeksi esimerkiksi syömisiäni urtikarian kannalta. Jos olisi jotain tärkeää tulossa tai tiedossa olisi useampia pahentavia tekijöitä samaan aikaan, voisin kuvitella vähän miettiväni sitäkin mitä suuhun tulee laitettua. Myöskään ärhäkässä vaiheessa en viitsi kiusata sitä enää enempää ja ainakin karkit, roskaruoka ja alkoholi saavat jäädä, vaikka en enää lähiaikoina hirveän suuria reaktioita olekaan huomannut niiden aiheuttavan. Pöpöjä välttelen edelleen vähän liiankin hartaasti jo senkin vuoksi, etten juuri voi millään keinoin helpottaa oloani jos satun sairastumaan.

Yksi syy, miksi urtikaria ei niin vahvasti enää tunnu hallitsevan elämääni on varmasti turtuminen ja se, että ne yleisimmät pahentajat on oppinut tuntemaan eivätkä ne näin ollen aiheuta samaa yllätystä kuin ennen. Useimmiten osaan jo odottaa oireita jos ne ovat tullakseen. Aina kalvaa tietysti se pieni pelko, että miten pahaksi oireet vielä äityvät. Tuleehan niitä “yllätyksiäkin” varmasti vielä eteen, kuten vaikka viime tekstin särkylääke-episodi todisti, mutta ero on siinä etten enää istu täällä oikein odottamassa niitä.

En vaan voi tarpeeksi hehkuttaa juuri tätä vuodenaikaa ja luonnon heräämistä. Ensimmäiset päivät kun vihertää ja huomaa silmut puissa, ne ovat varmaan lempipäiväni vuodessa. Sitä tuntee itsekin heräävänsä eloon. Tällä hetkellä on muutakin uutta ja ihmeellistä näköpiirissä, sillä aloitin opiskelun, josta olen haaveillut vuosikaudet ja pojat hoidon, pienempikin. Meillä alkoi siis ihan uusi arki, mutta innoissani ja toiveikkaana odottelen tulevaa. Pessimisti minussa yrittää heittää kapuloita rattaisiin ja muistuttaa, että ei kannata tuudittautua suuremmin mihinkään turvallisuudentunteeseen koska kuitenkin joku vastoinkäyminen odottaa tuolla jossain. Olen kuitenkin päättänyt hiljentää sen äänen ja uskaltaudun nytkin toteamaan, että elämä on nyt kaiken kaikkiaan aika hienoa!

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Tarkistettu 2.6.2020

<<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

 

Updated: 13-11-2020