Kuoppainen tie onneen

Millä pitää pää kasassa? Minulle paras keino on aina ollut lenkkeily. Luurit korville ja muu maailma hetkeksi tauolle. Viime aikoina sitä on tullut tehtyä entistä enemmän, kun muuten se oma aika on jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Myös uppoutuminen hyvään kirjaan on toimiva vaihtoehto! Olen lapsesta asti ollut kova lukemaan ja kirjoittamaan. Kirjat ovat aina olleet pakokeino todellisuudesta ja murheista, tai vaihtoehtoisesti omien ajatusten purkaminen paperille on auttanut käsittelemään niitä ja siten keventänyt taakkaa. Sain joskus myös vinkin, että äänikirjat ovat hyvä harhautus, kun kutina valvottaa ja nyt se on tullut testattua ja todettua toimivaksi!

Paljon olen varsinkin viime aikoina tuskastellut avoimuuden kanssa. Puhun täällä blogissani ja elämässä muutenkin aika rehellisesti asioistani ja ajatuksistani, annan siis todella paljon itsestäni. Joskus on uhma päällä ja tekee mieli oikein hieroa näitä ongelmiani muiden silmille, oksentaa kaikki ulos. Useimmiten tunnen vain hiljaista ylpeyttä itsestäni ja siitä miten paljon olen kasvanut ihmisenä ja rohkaistunut ja miten paljon uskallan vuodattaa sydäntäni muille siinä toivossa, että edes joku saisi siitä apua. Toisinaan taas iskee epävarmuus ja liika ajattelu saa minut melkein toivomaan, että voisin kasvoineni ja teksteineni kadota koko somesta.

Olen elämäni aikana monen monta kertaa luottanut vääriin ihmisiin, joka osaltaan laittaa miettimään, kannattaako itsestään ammentaa liikaa. Välillä analysoin jokaista lausetta jonka kirjoitan ja jokaista kommenttia jonka saan. Mietin olenko kuitenkaan valmis olemaan niin julkisesti se mitä olen. Mietin mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni, kirjoitustyylistäni ja mielipiteistäni. Unohdan, että niiden ei pitäisi olla kenenkään muun päänvaiva ja jos ovat, syy siihen löytyy usein ihan muualta kuin minusta. Unohdan, että minulla on oikeus olla mitä mieltä olen ja ajatella niinkuin ajattelen. Sen ei pitäisi olla keltään pois. Unohdan sen miksi ja ketä varten tähän hommaan alunperin aloinkaan. Joudun siis harmittavan usein edelleen psyykkaamaan itseäni ja vakuuttamaan itseäni siitä, että olen oikealla tiellä, ja että minulla on oikeus siellä olla.

Näinä aikoina, kun monilla on tavallista enemmän aikaa ajattelulle ja mahdollisesti itsensä mollaamiselle, muistetaanhan kaikki, myös allekirjoittanut, että se on turhaa. Uskon että jokainen joka sairastaa samankaltaisia ihosairauksia kuin minä tai on muista syistä paininut omanarvontunnon kanssa, kokee välillä samaa epävarmuutta ja joutuu vakuuttamaan itseään siitä, että on ihan yhtä hyvä ja arvokas kuin muut. Ei taakka ongelmineen muille, vaan ihan samalla tavalla oikeutettu onneen ja hyväksyntään, vaikkakin sitten vähän vaikeamman polun kautta.

Alkuvuosi on ollut vaikeahko, mutta olen huomannut taas kasvaneeni ihmisenä ja että olen oppinut vähän paremmin elämään hetkessä ja luottamaan siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Ehkä ratkaiseva tekijä ovat olleet juurikin ne vastoinkäymiset, jotka ovat vahvistaneet ja opettaneet. En tiedä, mutta tällä hetkella tunnen taas olevani menossa oikeaan suuntaan. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin tunnen olevani lopulta onnekas.

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Tarkistettu 27.4.2020

 <<< edellinen postaus

 >>> seuraava postaus

Updated: 13-11-2020