Aika lentää

Miten aika rientääkin niin lujaa? Ei meinaa pysyä perässä. Vasta kirjoittelin kuinka odotan äitiyslomaa, ja nyt se on jo loppu. Mihin katosi kokonainen vuosi? Pojat kasvavat ja kehittyvät silmissä, vuodenajat ja elämäntilanteet vaihtuvat, mutta minun pääni on ja pysyy vielä viime keväässä.

Nyt on edessä pehmeä paluu töihin. Tässä äskettäin hain jo kouluunkin ettei tämä arki vain pääse alkamaan liian mutkattomasti. Tässä kävi siis kuitenkin niin, että vähän on suunnitelmat auki, mutta aikahan sen näyttää miten asiat menevät. Olen yrittänyt vähän rentoutua ja uskoa, että asiat järjestyvät kyllä niin kuin kuuluu. Alkuvuosi on mennyt stressatessa milloin mistäkin, mistä taas huomaan miten vahvasti tarvitsen arkea ja rutiineja pysyäkseni kasassa ja hyvinvoivana. Heti kun on ollut liikaa aikaa ajatella olen tehnyt kärpäsistä härkäsiä ja mielikuvitus on laukannut ihan uusissa sfääreissä. Olen syönyt huonosti ja itsetunto on laskenut monen monta astetta.

Sen verran olen ottanut harppausta eteenpäin, että olen toteuttanut lisää haaveitani olla muille vertaistukena. Nyt vasta sosiaalisen median kautta, mutta toiveena olisi tehdä vielä jotain konkreettisempaa. Olen poistunut kauas mukavuusalueiltani tässä viimeisen vuoden aikana ja se on jo hatunnoston arvoinen suoritus itseltäni! Se antaa myös itselle äärettömän paljon; koen oloni vapautuneen, kun olen puhunut asioista koko ajan avoimemmin. Tiedostan entistä paremmin sen, etten suinkaan ole päivittäisten haasteideni ja ajatusteni kanssa yksin.

Urtikaria on aaltoillut ilman selvää syytä. On ollut kausia, että oireet ovat olleet lähes huomaamattomia ja sitten taas vähän pahempia päiviä. Olen urheillut, syönyt välillä hyvinkin, sitten taas laiskotellut ja herkutellut ja stressannut, mutta en osaa yhdistää oireita mihinkään tiettyyn toimintaan. Kuumotus on salitreenin jälkeen tuntunut ihottumaa ennakoivalta, mutta ei lopulta olekaan muuttunut kutisevaksi paukamaksi.

Vähän on siis sekavat fiilikset sen suhteen. Ei oikein tiedä huokaistako helpotuksesta vai mitä? En osaa päästää irti siitä jatkuvasta valmiustilassa olemisesta. Pelottaa, että jos rentoudun täysin ja uskon elämän olevan hetken aikaa tasaista ja urtikariankin olevan aisoissa, iskee jokin katastrofi. Niin on nimittäin käynyt useammin kuin kerran.

Ne hetket ovat kirkkaana mielessä, kun on luullut ettei enää jaksa yhtään päivää kutinaa, kuumotusta, turvotusta ja unettomia öitä. Kun tuntui, ettei elämästä voi tulla mitään tämän sairauden kanssa ja kelasi vaan kaikkia tilanteita, joita se vaikeuttaa ja joista osasta tekee jopa mahdotonta. Kun makasi kolmatta päivää sängyssä päästä varpaisiin ihottumassa, kuivuneena ja pyöreät nolla tuntia nukkuneena, yksin pelkojen ja ajatusten kanssa. Aina takaraivossa jäytää se pelko, että mitä jos siinä tilanteessa tulee oltua uudestaan.

Tässä sitä kuitenkin vielä ollaan, selvinneenä joka päivästä ja hetkestä, josta silloin luuli, että ei, ja juuri siitä tulisi pitää kiinni. Tänään on entistä vahvempi toivo siitä, että pystyn jättämään nuo muistot ja pelot taakse. Kevät on taas kulman takana synkkien loskakelien jälkeen ja päivät ovat koko ajan valoisampia. Yritetään siis hakea ihan vaikka siitä voimaa ja motivaatiota pysyä positiivisena sekä uskoa siihen että paremmat päivät ovat edessä päin!

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Tarkistettu 18.2.2020

 <<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

Updated: 13-11-2020