Vuosipäivä

Ihan näillä näppäimillä ensimmäisistä urtikariaoireistani on kulunut aikaa noin vuosi. Sen kunniaksi olen vähän kaivellut muistiani, huomatakseni että jostain ihmeen syystä alku tämän sairauden kanssa on hyvin hämärä. Kesän alkua mentiin ja olin juuri juhlinut syntymäpäiviäni ja valmistumistani. Sumussa on myöskin se, miten se ihan ensi kerran oireili. En pelästynyt, sillä olen aiemminkin ollut toisinaan taipuvainen lievään kylmäurtikariaan talvisin, joten tunnistin oireet nokkosihottumaksi. Tutkin asiaa pari kertaa netistä ja mietin kevyesti, että olikohan uudella suihkusaippualla osuutta asiaan, tai juuri aloittamallani saliharrastuksella taikka uudella ruokavaliolla. Mitenkään suuremmin en ajatuksiani asiaan tuhlannut, oletin että meneehän tuollainen nyt ohitse itsekseen. Ei käynyt mielessäkään, että vielä vuoden päästä vatvotaan samoja asioita ja kirjoitan asiasta vieläpä blogia!

Oireita alkoi ilmestyä pikkuhiljaa enemmän ja useammin. Aluksi nauratti, että mikähän homma tämä nyt on, ja luettuani, että kuutisen viikkoa on se rajapyykki akuutin ja pitkittyneen välillä odotin tietysti, että se siihen mennessä häviää. Huomattuani oireiden vain pahenevan ja jatkuvan alkoi takaraivossa jyskyttää pelko autoimmuuniurtikariasta, sairastinhan jo yhtä autoimmuunisairautta.

Sitten alkoi tulla angioödeemia ja aamuisin oltiinkin aina jännän äärellä, että miltäs sitä tänään näytetään. Oireet senkun pahenivat päivä päivältä ja työterveyslääkäri kirjoitti milloin mitäkin lääkkeitä, joista kuitenkaan ei ollut apua. Enää ei naurattanut. Rintaa painoi, syöminen sattui ja yöt meni valvoessa raapien ja stressaten. Pulssi huiteli pilvissä ja tuntui, että koko elimistö eli ihan omaa elämäänsä, kaikki kontrolli oli kadonnut. Asiaa ei helpottanut se, etten tiennyt mitkä oireet olivat urtikariasta johtuvia ja mitkä taas lähtöisin ihan vaan korvien välistä stressin seurauksena.

Elokuussa käytiin siellä sairaalassa kovien oireiden takia, mutta sieltäkään en vielä saanut lähetettä ihotautilääkärille. Ensimmäinen lääkäri suhtautui tilaani vakavammin ja aikoikin pitää minut sairaalassa viikonlopun yli ja lähettää minut ihopolille heti kun mahdollista. Seuraavana päivänä toinen lääkäri kuitenkin vähän niin kuin viittasi kintaalla koko hommalle ja laittoi kotiin. Hetken aikaa menikin, että lähinnä mietin olenko jotenkin heikkoa tekoa kun en mokomasta meinaa selvitä järjissäni. Viimein syyskuussa pääsin asiantuntijalle, sinnekin pienen mutkan kautta, jolta sainkin diagnoosin ja ohjeet lääkkeiden käyttöön sekä vähän enemmän ymmärrystä. Aika tyhjiltä tuntuivat hänenkin sanansa kaiken kitumisen jälkeen, ja kun olin joutunut itse selvittämään lähes samat asiat jo aiemmin ja pahin oli vieläpä toistaiseksi ohi.

Raskaus on selvästi osaltaan vaikuttanut oireisiin ja näemmä positiivisesti. Kuvittelin tosiaan, että se kirvoittaisi enemmän jutunjuurta tänne blogin puolelle mutta toisin kävi, mikä on tietty hyväkin juttu. Nyt näyttäisi siltä että tämän vuosipäivän kunniaksi aletaan samaan rumbaan taas. Iho on ja pysyy pahempana ja taas saa miettiä tekemisiään aina ensin urtikarian kautta. Jonkinlaista jatkosuunnitelmaa täytyisi varmaan miettiä. Soittelisiko lääkärille lääkkeiden vaihtamisen tiimoilta? Kukapa tykkäisi ottaa jatkuvasti lääkkeitä, mutta en tiedä onko muita keinoja joita voisi kokeilla ensin. Jälleen, ties monennenko kerran vuoden sisään, ei auta kuin toivoa ja uskoa, että tilanne ei pahene. Toistaiseksi ei vielä noin pahalta ole tullut näytettyä, miltä jälkimmäisessä kuvassa jonka julkaisua mietin pitkään. Toisaalta mitä sitä asioita kaunistelemaan, ideanihan oli näyttää avoimesti, minkä kanssa tässä painitaan.

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Tarkistettu 25.6.2019

<<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

Updated: 25-06-2019