Voihan kaamos!

Olen lähiaikoina pohtinut itsekseni paljon henkisen puolen yhteyksiä autoimmuunisairauksiini. Olen luonteeltani todella herkkä ja kiltti ja tunteeni roihahtavat hetkessä laidasta laitaan. Itken surusta, onnesta, vihasta ja suuttumuksesta ja joskus myös turhaan. Lepyn ja rauhoitun kuitenkin myös yhtä nopeasti.

Vihaan konflikteja ja draamaa ja minulle on tärkeää, että minusta pidetään ja ajatellaan hyvää. Saatan olla myös vähän naiivi, haluan ja yritän löytää kaikista asioista ja ihmisistä jotain hyvää ja uskoa myös muiden suopeuteen ja kiltteyteen. Yritän ymmärtää ihmisiä ja kaikenmaailman toilailuja hyvin pitkälle, pidemmälle kuin moni muu ja katson asioita usealta kantilta. Vähän ehkä myös sormien läpi. Tiedostan sen, että jotkut ihmiset ja teot ovat yksinkertaisesti vailla niitä hyväntahtoisia motiiveja, mutta uskon, että pahimpiikin juttuihin on joku syy, että kukaan ei alunperin halua olla paha tai ilkeä.

On vaikeaa olla rauhassa, tehdä mitään asioita jos miettii jatkuvasti mitä muut ajattelevat siitä miltä näytät ja miksi näytät siltä, mitä puhut, puhutko tarpeeksi, puhutko liikaa, liian kovaa vai liian hiljaa, ethän vaan tahattomastikaan loukkaa ketään... Varmasti monen ihmisen korvaan kuulostaa mielenvikaiselta, mutta tuollaisia asioita käyn päässäni läpi jatkuvasti. Paineet ovat kovat, enkä juuri saa ajatuksiltani rauhaa.

Tämä on pidemmän päälle todella kuluttavaa ja stressaavaa ja ihmekös tuo siis, että elimistö elää jatkuvassa stressitilassa ja reagoi milloin mitenkin (nämä ovat siis omia spekulaatioitani itsestäni). Olen aina tiennyt, että monet ongelmista lähtevät alun alkaen korvien välistä, mutta lähiaikoina omien ajatusten merkitys on jollain tavalla konkretisoitunut. Syksyn harmaus vetää mielen matalaksi ja huomaan negatiivisten ajatusten ja turhan vatvomisen lisääntyneen. Tunnesyöppönä syön epäterveellisesti ja pää ei toimi.

Haluankin nyt keskittyä eniten siihen omaan ajattelutapaan sekä suhtautumiseeni itseeni ja muihin. En osaa nykyään rentoutua sitä vähääkään mitä ennen ja muutama viikko on mennyt niin, että olen koko ajan henkisesti sekä fyysisesti jännittynyt. Niskat ja leuat on jumissa, migreeni vaivaa joka päivä enemmän tai vähemmän ja pinna on kireällä. En uskalla ottaa särkyihin juuri mitään lääkettä ettei urtikaria niiden takia pahene, siihen tämä stressi ei vielä toistaseksi ole onneksi vaikuttanut! Lähinnä aamuisin kutisee, kun lääkkeenottoväli on pidempi, tosin maalattuani huonekaluja huomasin yksi aamu silmien ja huulten turvonneen pitkästä aikaa. Siihen jäi siis huonekalujen tuunaukset.

Ensilumet satoivat ja aurinkokin näyttäytyi välillä, mikä piristi kummasti. Muutamana päivänä tunsin saaneeni ihan uutta energiaa, kunnes pari aamua sitten sai herätä taas harmauteen. Toisaalta ilmojen kylmeneminen puolestaan herätti kylmäurtikarian ja iho muutenkin kuivui heti joistain kohdista lähes kipeäksi asti.

Päällimmäisin sana, joka kuvaa tämänhetkisiä fiiliksiä on väsymys. Kaamos. Meillä on (minua lukuunottamatta) viimeaikoina oltu flunssassa, vatsataudissa, taas yskässä, tehty hampaita, hulinoitu ja uhmailtu ja kaikki nuo ovat vaikuttaneet tietenkin yöuniin. Toivottavasti ensi tekstissä voin hehkuttaa jostain löytynyttä energiaa ja paremmin nukuttuja öitä. Toivon myös, että luovuus kukkisi ja tekstin tuottaminen olisi vähemmän nihkeää, ja että voin jo sanoa löytäneeni edes vähän sellaista sisäistä harmoniaa ja tämän jatkuvan takakireyden lauenneen.

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Tarkistettu 20.11.2019

<<< edellinen postaus

>>> seuraava postaus

 

Updated: 25-11-2019