Tunteiden vuoristorataa

Ei ehtineet synnytyskokemukset tähän postaukseen. Vielä ollaan yhtenä kappaleena, eikä edelleenkään ole tapahtunut mitään kovin mainittavaa urtikarian kannalta. Jälleen yksi flunssa sai ihon kutisemaan aavistuksen enemmän, mutta sekin oli nopeasti ohi. Tilalle sain poskiontelontulehduksen, joka kuitenkin onneksi parani ilman lääkkeitä. Nyt vaan sormet ristissä toivotaan, että sairastelut oli tältä keväältä siinä, alkaa h-hetki olla niiiiin lähellä.

Kevään tulo ja aurinko ovat saaneet mielen jo paljon valoisammaksi! Pitkän ja lumentäyteisen talven jälkeen sitä nauttii pienistä arkea helpottavista asioista täysin rinnoin, kuten siitä, ettei tarvitse putsata autoa tai ettei tarvitse koko ajan pelätä, että lentää turvalleen pihalla. Tulppaanit, pääsiäisherkut, valo, lämpö... listaa näistä mieltä piristävistä ja energiaa antavista asioista voisi jatkaa vaikka kuinka.

Viimeisin vuosi on todellakin ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Ahdistusta, sopeutumista, toivoa, ihan äärimmäistä onnea, jännitystä, odotusta ja pelkoa vuorotellen. Aiemmin jo mainitsinkin, että olen taipuvainen pelkäämään pahinta, ja minun on vaikea luottaa siihen, että asiat menevät hyvin. Ennen olin oikea pessimistin perikuva, nyt olen onneksi kasvanut siitä jo vähän ylitse. Kuitenkin vielä nykyäänkin minut valtaa toisinaan epätoivon ja voimattomuuden tunne, kun oikein alan miettimään minulle tärkeimpiä asioita ja kaikkea mitä voisin menettää voimatta vaikuttaa siihen mitenkään. Tokihan raskaushormonit ovat olleet lähiaikoina varmasti suuressa osassa tässäkin. Omalta osaltaan tätä piirrettä minussa ovat vahvistaneet jatkuvat pienemmät ja suuremmat vastoinkäymiset, joita tuntuu vaanivan vähän joka nurkan takana odottamassa hetkeä, kun annan itseni ajatella kaiken olevan nyt hyvin. Viimeisimpänä juuri urtikaria; viime keväänä kaikki oli tasaista, mietimme toista lasta ja kaikki oli harmoniassa. Sitten iskee urtikaria tyhjästä. Syksyllä positiivisen raskaustestin jälkeen oireet hävisivät hetkeksi lähes kokonaan ja onni tuntui kukoistavan hetken ja seuraavassa hetkessä löysinkin itseni sairaalasta. Olen tottunut elämään varpaillani ja odottamaan uutta katastrofia ja keksinkin säännöllisin väliajoin vaikka tyhjästä jonkin stressinaiheen, jos sellaista ei muuten satu sillä hetkellä löytymään.

Olen vuosien mittaan saanut tsempattua itseäni rutkasti parempaan suuntaan asian suhteen, ja yritänkin nimenomaan nauttia niistä kaikista siunauksista, joita kuitenkin olen myös saanut osakseni. Ihan viimeistään tämä tyhjästä yhtäkkiä tullut urtikaria osoitti sen, että mitä odottamattomampia asioita voi tapahtua milloin vain, enkä voi kaikkeen elämässäni vaikuttaa tai valmistautua. Toisaalta ajatus ahdistaa, mutta toisaalta vahvistaa. Voin pelätä vaikka mitä, mutta se oikea kriisi onkin tullessaan jotain aivan muuta. Joten mitä järkeä? Olen aina ajatellut, että olen sellainen tyytyjä, joka hyväksyy sen mitä elämä sattuu antamaan, vaatimatta itse sen enempää. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään, että olen ehkä vaan viisas tässä suhteessa arvostamalla jokaista asiaa elämässäni, joka on hyvin tai joka voisi olla myös rutkasti huonommin. Kaikki onnenpotkut siinä sivussa ovat iso bonus.

Alkuun turhautti suunnattomasti, kun urtikariaoireiden ilmaannuttua kukaan ei osannut sanoa, mitä se on ja diagnoosin saatuanikaan aiheuttajaa ei löydy, saati varmaa hoitokeinoa tai ennustetta. Hampaita on kiristelty ihan urakalla ja läheiset ovat saaneet kuulla tästä varmasti riittämiin... Tällä hetkellä sitä on ajoittain jo vähän turtunut ajatukseen, että tämä urtikaria on matka, joka täytyy kärsivällisesti käydä läpi ja oppia sen varrella, sen aikataulun ja ehtojen mukaan. Ehkä tämäkin on sellainen kuuluisa opetus siitä, mihin kannattaa energiaansa tuhlata ja mikä on se oikea tärkeysjärjestys. Mitään asioita ei voi pakottaa tapahtumaan nopeammin.

Varsinkin näin äitinä on ollut kasvun paikka kärsivällisyyden ja omien asenneongelmien suhteen. Enhän voi näyttää lapsilleni mallia, että pienenkin haasteen ilmaantuessa luovutetaan, romahdetaan tai saadaan massiiviset raivarit. Tietty minussa asuu edelleen se kaikkihetinyt-tyyppi, joka haluaa tietää heti kaiken, ja saada toteutettua päähänpistonsa välittömästi. Huonoja hetkiä ja kausia tulee väkisinkin. Välillä väsyttää, kolottaa, kiukuttaa, kutittaa ja ahdistaa, mutta silloin yritän keskittyä senhetkisiin positiivisiin asioihin ja miettiä mistä kaikesta saan olla silläkin sekunnilla kiitollinen. Se auttaa yleensä edes vähän. Eli positiivisen kautta kevättä kohti!

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

 

Tarkistettu 22.4.2019

Updated: 08-05-2019