Moi kaikki!

Päätin ihan hetken mielijohteesta hakea bloggaajaksi ja nyt rehellisesti sanottuna vähän hirvittää. Olenko valmis kertomaan jokapäiväisistä häpeän- ja stressinaiheista julkisesti, tulemaan ikään kuin kaapista ulos? Nauraako joku minulle ja mitä jos vaikka joku puolituttu lukee nämä, puidaanko asioitani nyt jossain? Päätin, että nyt on se henkisen kasvun paikka ja tämä on mitä loistavin tilaisuus paitsi viitata kintaalla muiden mielipiteille, mutta myös mahdollisesti tukea muita samankaltaisten asioiden kanssa painivia.

Alkuun täytyy varmaan kertoa vähän itsestäni. Olen 27-vuotias kolmevuotiaan pojan äiti, toista poikaamme odotamme syntyväksi huhtikuussa. Urtikaria pamahti elämääni vasta hiljattain, puolisen vuotta sitten. Sen jälkeen olen kärsinyt oireista oikeastaan joka päivä enemmän tai vähemmän. Yleensä enemmän. Sairaus on minulle vielä melko vieras; en tiedä ennusteista, en syistä, en kaikista mahdollisista oireista. Kesällä tuli ravattua jos jollakin lääkärillä ja syötyä milloin mitäkin pillereitä. Oireiden ollessa pahimmillaan mikään ei kuitenkaan auttanut ja olin jatkuvasti ihottumassa päästä varpaisiin ja silmät ja huulet turvoksissa. Syksyn alussa pääsin vihdoin ihotautilääkärille, josta sain diagnoosin krooninen spontaani urtikaria.

Olen sairastanut lisäksi alopeciaa 10-vuotiaasta. Olen aina ollut herkkää ja stressaavaa sorttia, siis oivallinen kasvualusta autoimmuunisairauksille.

Matkani urtikarian kanssa on vasta alussa ja varmasti tulee vielä päiviteltyä sen aiheuttamia vastoinkäymisiä ja yleensä kaikkea uutta, mitä sairaudesta opin tässä matkan varrella. Tulen vielä avaamaan mietteitäni ja kokemuksiani urtikariasta vähän laajemmin, muutaman kuukauden ajan varmasti aika paljon raskauteen liittyen. Tavoitteeni on näiden kirjoittelujen myötä kasvaa ja rohkaistua puhumaan näistä asioista, olemaan häpeämättä itseäni. Olemaan miettimättä ja analysoimatta asioita liikaa. Koen, että elämä on koulinut minusta herkän ja varovaisen, mutta samalla vahvan sekä tietyllä tavalla pessimistisen mutta samalla sisukkaan. Olen taipuvainen pelkäämään pahinta vaihtoehtoa mutta haluan kovasti uskoa hyvään, ja että kaikella on vähintään joku opetus. Ilman muuta tulee hetkiä kun tekee mieli rypeä itsesäälissä ja elämän epäreiluudessa. Ja siellä onkin muuten ryvetty! Olen kuitenkin oppinut sen, että oma asenne ja se miten asiat ottaa vastaan on se mikä määrittelee millainen elämä on.

Annastiina

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

 

Tarkistettu 31.12.2018

Updated: 10-01-2019