Ulkoilua ja hikoilua

Oi, kuinka kesäisiä päiviä tulikaan toukokuun alkuun! Lämpö olikin jo todella kaivattua. Luontokin lähtee kunnolla kasvuun ja siitä tulee heti vehreämpi, kun se saa vähän aurinkoa ja lämpöä. Lämmin, kesäinen kevätsunnuntai on oikein oiva päivä ulkoilla. Niinpä minäkin suuntasin kulkuni lenkkipoluille.

Olen sellainen ihminen, että en tykkää juoksusta, mutta rakastan liikkua luonnossa. Polkujuoksu voisi siis olla minun juttuni, mutta ei. Tämä johtuu siitä, että juostessa ei ehdi katsella maisemia, kuunnella luonnon ääniä ja haistella ihania, vaihtuvia metsän tuoksuja. Siksi minä kävelen.

Lähdin siis kävelylle. Aurinko paistoi ja tuli nopeasti pieni hiki. Tällainen päivä onkin mahtava päivä hikoilla, mikäli ei ole sairastunut hikiurtikariaan. Itse hikoilen aika herkästi, ja voisin kuvitella elämän olevan välillä tuskaisaa hikiurtikarian kanssa. Onneksi minulla ei sitä ole. Silti olen huomannut monesti tanssitunneilla, että ihoani alkaa vähän kutittaa ja kihelmöidä, kun hikoilen. Oikeastaan, nyt kun tarkemmin mietin, se taitaa tapahtua aina. Yleensä kutiaa lavat, olkavarret ja sääret, eli ne ruumiinosat, jotka ovat paljaana.

Hikoilu on yksi niistä jutuista, jotka joskus nolottavat omassa kehossa. Ryhmäliikuntatunneilla huomaan olevani usein se, joka hikoaa kaikkein eniten. Minulla on nopeasti paidan selkäpuoli läpimärkä, kun toiset eivät pyyhi hikeä edes otsaltaan. Olen ollut vuosia sitten paljon huonommassakin fyysisessä kunnossa, ja silloin hikoilin ehkä hiukan herkemmin kuin nykyään. Kuvittelin, että hikoilu vähenisi merkittävästi, kun kunto kohoaa ja paino laskee, mutta niin ei tapahtunut. Hikoilu nolotti minua aiemmin paljon, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että minä teen liikkeet kunnolla ja täysillä, tanssin tunteella. Sen vuoksi hikoilen enemmän kuin moni muu. Lisäksi, hikoilu kertoo vain hyvästä aineenvaihdunnasta.

Sunnuntaikävelyni ei pitänyt olla alun perin mitenkään pitkä, ehkä puolen tunnin nopea lenkki. Toisaalta, kun lähellä on luonnonsuojelualue, metsiä ja polkuja, ei koskaan tiedä etukäteen, mitä reittiä ja kuinka kauas sitä päätyykään. Kun lähden ulos, haluan ulkoilla rauhassa. Senkin vuoksi metsä on yleensä se paikka, jonne suuntaan. Kevyen liikenteen väylillä on ruuhkaa tällaisina kauniina, aurinkoisina päivinä.

Metsässä pääsi kävelemään vihdoin ihan kunnolla, sillä lumet ovat suurelta osin sulaneet. Vain varjoisimmissa paikoissa on jäätä ja lunta, ja niissä paikoissa, joissa oli talvella suurimmat lumikasat. Vielä ei metsä ollut pukeutunut vihreään kesäasuunsa, joten päädyin kuvaamaan ja tutkailemaan lähinnä kallionkoloja ja kiviröykkiöitä. Löytyipä joku polkupyöränraatokin. Kävelin osittain sellaista reittiä, jota en ollut aiemmin mennyt. Lopulta löysin polkua pitkin tieni ulos metsästä, ja takaisin asunnolle tullessani puhelimeni Sports Tracker oli piirtänyt yli kuuden kilometrin pituisen reitin karttaan. Ihan mukava kävelylenkki vaihtelevassa maastossa siis sen puolen tunnin asfalttikävelyn sijaan. Olen tyytyväinen tämänpäiväiseen suoritukseeni, hikoilusta viis! Seuraavassa blogipostauksessa voisinkin puhua vähän lisää harrastuksistani.

 

 

Tarkistettu 16.5.2018

Updated: 22-05-2018