Olen luovuttaja

Pakko myöntää: olen luovuttaja. Olen tehnyt sen nyt vasta kolme kertaa, mutta olen jäänyt siihen ihan koukkuun! Nimittäin verenluovutukseen.

Ensimmäisen kerran yritin luovuttaa noin kymmenen vuotta sitten. Silloin hemoglobiinini oli liian matala luovutukseen. Liian matalan hemoglobiinin lisäksi mm. jotkin sairaudet ja lääkitykset voivat olla esteenä verenluovutukselle. Minuakin mietitytti etukäteen, kuinka krooninen urtikaria mahtaa vaikuttaa siihen, voinko luovuttaa verta.

Ennen itse veren luovuttamista täytetään terveydentilakysely, jonka täyttämisen jälkeen on vielä sairaanhoitajan haastattelu. Hoitajan kanssa käydään terveydentilakysely läpi, ja keskustellaan siinä esiin tulevista asioista. Kysely on siitä hauska, että ensin kysytään lääkityksistä ja vasta myöhemmin lomakkeella tulee kohta, jossa kysytään, onko luovuttajalla jokin pitkäaikainen ihosairaus. Tämä aiheuttaa aina sen, että hoitaja ensin olettaa minun ottavan antihistamiinia allergiaan. Hetken päästä joudun selittämään hänelle, että otan allergialääkettä krooniseen urtikariaan, ja kyllä, se pysyy kurissa näillä lääkkeillä.

Sairaanhoitajan haastattelu on tärkeä osa luovutusta, koska silloin päätetään, voiko luovuttaja juuri sillä kertaa luovuttaa. Kannattaa aina myös kysyä hoitajalta, jos vain mieltä askarruttaa jokin asia luovuttamiseen liittyen. Itse olen oppinut sen, että krooninen urtikaria ei ole sinällään este verenluovutukselle. Tavallisten antihistamiinien tai ihovoiteiden käyttö ei myöskään ole esteenä, mutta antibioottien käytön loppumisesta täytyy olla vähintään kaksi viikkoa. Myöskin pistokohdassa ihon tulee olla ehjä ja muutenkin terveennäköinen. Viimeksi hoitaja kysyi minulta kerrottuani urtikariasta, että eihän minulla kuitenkaan nyt ole mitään ihottumaa. Pistokohdassa ei saa nimittäin olla ihottumaa eikä iho saa olla vereslihalle raavittu (niin kuin se joskus saattaa urtikarian kanssa olla). Minulla kutina pysyy kurissa pari-kolme päivää yhdellä antihistamiiniannoksella. Sen vuoksi olen tehnyt niin, että otan antihistamiinin päivää tai paria ennen luovutusta, jolloin pistäminenkään tai ihoalueen puhdistamiseen liittyvä hankaus ei aiheuta minulle oireita.

Urtikaria ei siis ole sinänsä esteenä verenluovutukselle ja kannustankin kaikkia kykeneviä kokeilemaan. Jos muutkin ehdot verenluovutukselle täyttyvät, niin siitä vaan. Olen itse jotenkin koukuttunut verenluovutukseen ja harmittaa, että sen voi tehdä naisena vain 2-3 kertaa vuodessa. No, minä jostain syystä olen aina tykännyt verinäytteitäkin otettaessa tuijottaa tarkkaavaisesti, kuinka se oikein tehdään. En kammoa verta enkä neuloja, kohdalleni on varsinkin viime vuosina osunut vain todella hyviä ja taitavia pistäjiä.

Ainakin Tampereen Veripalvelun hoitajat ovat todella osaavia ja ammattitaitoisia. He osaavat pistää niin, ettei tunnu missään, vaikka verenluovutuksessa käytettävä neula onkin aika paksu, normaalia näytteenottoneulaa paksumpi. Neula on läpimitaltaan tosiaan vähän isompi ja kahdella edellisellä kerralla suonestani on ehtinyt valua hieman verta kädellenikin, ennekuin neula on ollut paikallaan. Niin saattaa käydä, kun veri kuitenkin tulee suonesta paineella. Siksi kuvassa kyynärtaipeeni on vähän verinen.

Verenluovutuksessa parasta auttamisen ja hyvän mielen saamisen lisäksi ovat kahvion hyvät tarjoilut sekä luovuttajille jaettava lahja, joka voi olla esimerkiksi vesipullo, kangaskassi tai huivi. Olen ottanut verenluovutuksesta itselleni uuden, kivan, hyvänmielen harrastuksen, jota aion jatkaa niin pitkään kuin voin.

 

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Tarkistettu 4.9.2018

 

 

Updated: 07-09-2018